Migreenin vallassa
Päivät ovat tuntuneet todella pitkiltä, enkä ihan tarkalleen muista mitä olen puuhastellut viimeaikoina. Päässäni tuntuva jatkuva kipu, on muuttanut päiväni sumeiksi ja muistini ei toimi aivan normaalisti. Viikko sitten olin tiputuksessa terveyskeskuksessa ja toivoin kivun loppuvan siihen. Nyt olen Neurologian poliklinikalla kiinni tippaletkussa edelleen. Ranteessa oleva päivämäärä 31.7. kertoo, että olen ollut täällä jo viisi yötä. Sairaala alkaa olla todella tuttu ympäristö, enkä tiedä koska pääsen täältä kotiin. Kaikki tämä siis alkoi 27 päivää sitten, kun migreeni otti minusta vallan. Se ei ole ottanut helpottaakseen, eikä lääkkeetkään ole tehonneet. Kaikenlaisia kokeita on tehty ja magneettikuvatkin otettiin tänään. Saa nähdä onko lääkäreillä ideaa, mitä seuraavaksi tehdään. Välillä tuntuu, kuin olisin tulossa hulluksi, eikä mikään tunnu todelliseslta. Aivan kuin elämäni olisi laitettu hetkeksi paussille ja nyt minun on vain keskityttävä toipumiseen. Ehkä minun oli nyt aika huomata, että se lepokin on tärkeää ja että jatkuva meneminen ei välttämättä ole paras ratkaisu.
Välillä tuntuu, ettei lääkäreilläkään ole enää ajatustakaan siitä, mitä vielä voitaisiin kokeilla. Päivät vain toistelevat samoja kaavoja ja hoitajat vaihtuvat. Onneksi henkilökunta on ollut todella ystävällistä, vaikken pahemmin ole ollutkaan juttutuulella. Nyt olen todella ollut mukavuusalueeni ulkopuolella. En voi sietää sitä, että olen ns. vaivaksi muille ja joudun pyytämään apua. Mielummin hoitaisin kaiken itse jos voisin, mutta täällä en voi itse tehdä juuri mitään. Tunnen oloni niin avuttomaksi, etten oikeastaan tiedä edes mitä sanoisin. En ole pahemmin uskaltautunut liikkumaan huoneestanikaan minnekkään. Tänään uskaltauduin hetkeksi parvekkeelle istumaan, mutta tunnen itseni jotenkin typeräksi. Kurkin huoneen oven suussa, että missä täällä olisi jokin kiva nurkka, missä saisi vain istua ja katsella muiden puuhasteluja. Nämä huoneen seinät ovat jotenkin alkaneet tuntua ahdistavilta, kun en ole tottunut olemaan näin paljon itsekseni. Pohdin, että ehkä joku muukin on joskus tuntenut samoin, eikä tämä ole ollenkaan epätavallista. Itselle tämä on kuitenkin ensimmäinen kokemus, kun olen sairaalassa näin kauan. Ja toisaalta olen ollut siinä suhteessa onnekaskin, kun en ole ennen joutunut täällä pitkiä aikoja viettämään.
Oma mieleni on ollut täällä pahin viholliseni ja se onkin yrittänyt tehdä kepposiaan jatkuvasti. Pelottavat ajatukset saavat aina välillä vallan ja pelkään, ettei tämä lopu koskaan. Olen parhaani mukaan yrittänyt pysyä positiivisena ja yrittänyt luottaa siihen, että kaikki vielä järjestyy. Vaikka kipu ei olekkaan minulle uusi tuttavuus ja olen elänyt sen kanssa miltein koko elämäni, on tämä silti minulle uutta. Kipu on ollut erilaista, elämäni eri vaiheissa, mutta tämä taitaa olla tähän astisen elämäni pahin kipukausi. Fibrokivut tuntuvat tällä hetkellä todella pieniltä tämän hallitsevan migreenin myllerryksen alla. Jatkuva kellon kurkkiminen ja odottelu tuntuu ikuisuudelta ja välillä ihmettelen minne tämä kaikki aika valuu.
En ehkä saanut tähän elämään kaikista parhaimpia pelikortteja, mutta näillä mennään mitä on saatu. Opin kantapään kautta, ettei sairauden vastustaminen tuota minkäännäköistä positiivista tulosta. Mitä nopeammin yrittää hyväksyä tilanteen ja kääntää ajatukset tulevaan, sen helpompi on lähteä etenemään elämässä. On turha kuluttaa aikaansa sairauden märehtimiseen ja jonkin syyllisen etsimiseen, kun se ei hyödytä itseä millään lailla. Eihän se tietenkään mukavaa ole ja joskus tekisi mieli vain raivota, muttei siitäkään tule parempi mieli. Tilanne on mikä on ja sen kanssa voi oppia elämään. Kaikki on vain itsestä kiinni ja kuinka paljon on valmis satsaamaan siihen omaan parempaan elämään. Kun heittää vesisateen sekaan hieman arurinkoa, voi synkimmänkin pilven takaa pilkottaa sateenkaari.
Välillä tuntuu, ettei lääkäreilläkään ole enää ajatustakaan siitä, mitä vielä voitaisiin kokeilla. Päivät vain toistelevat samoja kaavoja ja hoitajat vaihtuvat. Onneksi henkilökunta on ollut todella ystävällistä, vaikken pahemmin ole ollutkaan juttutuulella. Nyt olen todella ollut mukavuusalueeni ulkopuolella. En voi sietää sitä, että olen ns. vaivaksi muille ja joudun pyytämään apua. Mielummin hoitaisin kaiken itse jos voisin, mutta täällä en voi itse tehdä juuri mitään. Tunnen oloni niin avuttomaksi, etten oikeastaan tiedä edes mitä sanoisin. En ole pahemmin uskaltautunut liikkumaan huoneestanikaan minnekkään. Tänään uskaltauduin hetkeksi parvekkeelle istumaan, mutta tunnen itseni jotenkin typeräksi. Kurkin huoneen oven suussa, että missä täällä olisi jokin kiva nurkka, missä saisi vain istua ja katsella muiden puuhasteluja. Nämä huoneen seinät ovat jotenkin alkaneet tuntua ahdistavilta, kun en ole tottunut olemaan näin paljon itsekseni. Pohdin, että ehkä joku muukin on joskus tuntenut samoin, eikä tämä ole ollenkaan epätavallista. Itselle tämä on kuitenkin ensimmäinen kokemus, kun olen sairaalassa näin kauan. Ja toisaalta olen ollut siinä suhteessa onnekaskin, kun en ole ennen joutunut täällä pitkiä aikoja viettämään.
Oma mieleni on ollut täällä pahin viholliseni ja se onkin yrittänyt tehdä kepposiaan jatkuvasti. Pelottavat ajatukset saavat aina välillä vallan ja pelkään, ettei tämä lopu koskaan. Olen parhaani mukaan yrittänyt pysyä positiivisena ja yrittänyt luottaa siihen, että kaikki vielä järjestyy. Vaikka kipu ei olekkaan minulle uusi tuttavuus ja olen elänyt sen kanssa miltein koko elämäni, on tämä silti minulle uutta. Kipu on ollut erilaista, elämäni eri vaiheissa, mutta tämä taitaa olla tähän astisen elämäni pahin kipukausi. Fibrokivut tuntuvat tällä hetkellä todella pieniltä tämän hallitsevan migreenin myllerryksen alla. Jatkuva kellon kurkkiminen ja odottelu tuntuu ikuisuudelta ja välillä ihmettelen minne tämä kaikki aika valuu.
En ehkä saanut tähän elämään kaikista parhaimpia pelikortteja, mutta näillä mennään mitä on saatu. Opin kantapään kautta, ettei sairauden vastustaminen tuota minkäännäköistä positiivista tulosta. Mitä nopeammin yrittää hyväksyä tilanteen ja kääntää ajatukset tulevaan, sen helpompi on lähteä etenemään elämässä. On turha kuluttaa aikaansa sairauden märehtimiseen ja jonkin syyllisen etsimiseen, kun se ei hyödytä itseä millään lailla. Eihän se tietenkään mukavaa ole ja joskus tekisi mieli vain raivota, muttei siitäkään tule parempi mieli. Tilanne on mikä on ja sen kanssa voi oppia elämään. Kaikki on vain itsestä kiinni ja kuinka paljon on valmis satsaamaan siihen omaan parempaan elämään. Kun heittää vesisateen sekaan hieman arurinkoa, voi synkimmänkin pilven takaa pilkottaa sateenkaari.
Läheiset
Yllätyin todella positiivisesti, kuinka ihmiset ovat lähettäneet kannustusviestejä ja olleet tukenani. Kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että minulla on elämässäni niin paljon ihania ihmisiä. On helpompaa jaksaa kivun kanssa, kun tietää ettei ole yksin. Se oma tukiverkosto näyttäytyy silloin, kun sitä eniten tarvitsee. Kun huomaat olevasi sellaisessa elämäntilanteessa, kun oikeasti tarvitset tukea ja ymmärrystä, on silloin huomattava ne ihmiset, jotka pyytämättä tarttuvat sinua kädestä. Ei ole mitään niin arvokasta, kuin ne läheiset ihmiset ympärillä, jotka oikeasti sinua rakastavat. Koen olevani todella etuoikeutettu, kun minulla on elämässäni niin mahtavia ihmisiä. Toivonkin heidän tietävän kuinka rakkaita he ovat minulle ja aion myös sanoa sen heille ääneen. Sitä ei voi koskaan kertoa liikaa, kuinka rakas ihminen itselle on. Olen saanut kohdata elämäni varrella todella paljon aivan mahtavia tyyppejä ja omalla tavallaan jokainen heistä on jättänyt jälkensä rikastuttaen matkaani. Meistä jokaisesta jää jälki tähän maailmaan ja toistemme elämiin. On vain itsestämme kiinni, minkälaisen jäljen haluamme itsestämme jättää. Toivon koko sydämestäni, että saan viettää enemmän aikaa läheisteni kanssa ja kertoa heillekuinka rakkaita he minulle ovat. Nyt vielä enemmän kuin koskaan, aion arvostaa yhdessä kokemaani aikaa ihmisten kanssa enemmän.
